Ei kait mielekäs elämä siihen lopu, kun astuu vanhainkodin ovesta sisään. No ei lopu, ei ainakaan meillä Seniorisäätiössä. Työtä ohjaava mottomme on, että vanhuksemme eivät ole tuotteita, numeroita tai kustannuseriä vaan ainutlaatuisia ihmisiä, joilla on ollut kiinnostava elämä kokemuksineen, seikkailuineen, suruineen ja pettymyksineen sekä onnentunteineen.

Seniorisäätiön vanhainkoti ei ole paikka, jossa päivät kuluvat vuoteessa maaten tai tuolissa istuen katsellen tylsistyneenä ikkunasta ulos ja toivoen, että joskus jotain tapahtuisi. Meillä tavoitteena on, että jokainen vanhus voi kokea elävänsä arvokkaasti loppuun asti.

Vanhainkodissa mielekäs ja omannäköinen arki koostuu turvallisuuden tunteesta ja mahdollisuudesta vaikuttaa omaan hoitoonsa. Jokaisella vanhuksella on oikeus tulla kuulluksi ja esittää toiveita siitä, miten haluaa viimeiset vuotensa viettää.

Muutosvalmennuksessa Mariankoti 5:n henkilöstö lähti yhdessä pohtimaan, miten tehdään omannäköinen arki vieläkin toimivammaksi ja omannäköisemmäksi. Työyhteisön näkökulmasta voi aluksi olla vaikeaa ja haasteellista muuttaa toimintatapojaan ja asenteitaan, sillä työtä tehdään usein rutiininomaisesti ja totutuista tavoista halutaan pitää kiinni.

Me päätimme yksimielisesti, että lähdemme uudelleenarvioimaan ajatus- ja toimintatapojamme ja muuttamaan niitä vanhusten ehdoilla.

Mitä teimme? Aloitimme miettimällä, miten voisimme toimia toisin, ja esitimme itsellemme kysymyksiä: Annammeko kaikille vanhuksille yhtäläiset mahdollisuudet osallistua arjen askareihin? Tarjoammeko vuodepotilaille riittävästi fyysisiä aktiviteetteja lihaskunnon ylläpitämiseksi? Kunnioitammeko ihmisten omia valintoja ja itsemääräämisoikeutta riittävässä määrin?

Seuraavassa vaiheessa kartoitimme asukkaiden mieltymyksiä ja toiveita keskustelemalla heidän kanssaan sekä tutkimalla heidän elämänkaaritietojaan. Suunnittelimme viikko-ohjelmat asukkaiden toiveiden mukaisesti ja aloimme pitämään asukaskokouksia. Kokouksia oli ensin kerran kuukaudessa, nyt kaksi kertaa kuukaudessa.

Kokouksissa keskustelemme asukkaiden kanssa yhteisistä asioista sekä kokouksessa esille tulevista toiveista, ajatuksista ja asukkaiden mieltä askarruttavista asioista, jolloin voimme yhdessä etsiä niihin ratkaisuja.

Asukaskokous on tarkoitus pitää mukavana yhteisenä kahvittelutuokiona, jossa sana on vapaa. Teemme kokouksistamme muistion, joka on vapaasti sekä potilaiden että omaisten luettavissa.

Omaiset ja asukkaat ovat mieltäneet kokoukset mukaviksi, sillä asukkaat saavat niissä päättää demokraattisesti itseään koskevista asioista, mikä vahvistaa myös potilaiden itsemääräämisoikeutta.

Osastollamme toteutetaan nykyisin Seniorisäätiön yhteisen viriketoiminnan lisäksi omaakin viriketoimintaa: järjestämme saunailtoja, tietovisailuja, lauluhetkiä, bingoja ja kauneudenhoitoa jne. Vaihteleva viriketoiminta on muuttunut luontevaksi osaksi osasto 5:n arkea.

Vielä on kuitenkin kehitettävää jäljellä. Arvioidessamme omaa toimintaamme huomasimme, että vuodeasukkaat ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Nyt olemme alkaneet järjestää heille aktiviteetteja, jotka näkyvät toimintakalenterissamme viikoittain.

Jo pelkästään sillä, että vuodeasukkaat tuodaan yhteisiin tiloihin, on suuri merkitys heidän hyvinvointiinsa ja vireyteensä. Virikehetkiin voi sisältyä fyysisiä harjoitteita tai toimintaa, jolla ylläpidetään lihaskuntoa, tai esimerkiksi musiikin tai äänikirjan kuuntelua. Tärkeintä mielestämme on se, että vuodeasukkaatkin pääsevät osallistumaan eri aktiviteetteihin ja viettämään välillä hemmotteluhetkiä muiden kanssa.

Osastollamme vallitsee kehitysmyönteinen ilmapiiri, sillä tiedämme, että voimme muuttaa itseämme ja omaa toimintaamme. Ennen kaikkea voimme muuttaa tapaamme suhtautua asioihin. Kuten kirjailija William Blake on sanonut:

Jokainen näkee asiat eri tavalla. Millainen silmä, sellainen esine.”

 Tekstin on kirjoittanut Seniorisäätiön muutosvalmennuksessa mukana oleva Mariankodin osasto 5:n henkilökunta Katja Juvanojan johdolla.

 

 

Vuoronvaihto. Hoitajat ottavat kahvikupit käteensä ja vetäytyvät kansliaan suljettujen ovien taakse pitämään raporttia. Asukkaat jäävät käytäville tai huoneisiinsa ilman valvontaa. Tämä on mielikuva, joka usein sävyttää omaisten näkökulmaa vanhainkodin arjesta.

Seniorisäätiö käynnisti vuosi sitten muutosvalmennuksen, jossa työyhteisön jäsenet saivat luoda uusia käytäntöjä sekä ideoida ja kokeilla kehityshankkeita, jotka jollain tavalla parantaisivat heidän asiakkaidensa elämänlaatua.

Seniorisäätiön Antinkodin Anastasia-ryhmäkoti otti suuren haasteen ilolla vastaan ja jonkin aikaa pohdittuaan päätyi raportoinnin ja kirjaamisen kehittämiseen. Jokainen tiimissä oli sitä mieltä, että suullista raportointia voisi vähentää. Suurin osa hoitoalalla työskentelevistähän on tottunut siihen, että hoitajat pitävät raportteja vuoron vaihtuessa, mutta tämän tottumuksen me päätimme kyseenalaistaa ja kumota.

Hyvää ja laadukasta kirjaamista Seniorisäätiössä on aina pidetty arvossaan. Joka osastolla on RAI- ja kirjaamisvastaavat, jotka käyvät säännöllisesti kirjaamistyöryhmissä, jossa päivitetään, kehitetään ja uudistetaan kirjaamiseen liittyviä asioita.

Kirjaaminen, hoitosuunnitelmat ja RAI-mittarit ovat yksi tärkeimmistä hoitajien työvälineistä. Laadukkaalla kirjaamisella turvataan asiakkaan hyvinvointi, tehdyn työn näkyvyys sekä asiakkaiden, hoitajien ja työnantajien oikeusturva.

Niinpä kun kirjaaminen oli kunnossa, oli helppo lähteä kehittämään ns. hiljaista raportointia. Hiljainen raportti tarkoittaa, että suullisen raportin sijaan päivän tapahtumat luetaan Hilkka-järjestelmästä.

Hiljaisella raportoinnilla yritetään välttää suullisen raportin ongelmat: kuultu asia ei näy missään, eikä tieto välttämättä välity eteenpäin, eikä sitä voi tallentaa, minkä lisäksi tieto voi muuttua matkalla. Lisäksi suullinen raportointi saattaa lähteä sivuteille, kuten hoitajien omien kuulumisten vaihtamiseen. Aikaa menee valtavasti hukkaan.

Se, mitä suullisesti puhutaan, on hyvä lisä raportoinnissa, mutta tiedonvälityksen tulee perustua ensisijaisesti kirjattuun tietoon. Siksi me Anastasia-ryhmäkodissa emme pidä enää perinteistä suullista raporttia työvuoron vaihtuessa. Mitä se käytännössä tarkoittaa?

Vuoro vaihtuu, iltavuorolaiset tulevat asukkaiden luokse, ja työt jatkuvat keskeytyksettä. Valmistellaan asukkaiden iltapäivää ja ollaan läsnä. Yksi voi lähteä ulos asukkaan kanssa, toinen konserttiin, kolmas lukea asukkaille kirjaa tai päivän lehteä.

Kaikille on kuitenkin selvää, että työvuoroon tullessa luetaan ensimmäisenä päivän tapahtumat ja muut kirjatut asiat Hilkka-järjestelmästä. Jos on ollut useamman päivän poissa, on tärkeää lukea kirjaukset pidemmältä ajalta. Hiljainen raportointi ei poissulje normaalia kommunikaatiota – hoitajat saavat puhua.

Se, että puhutaan päivän akuutit tai muut tärkeät yksityiskohdat, täydentää hiljaista raporttia, mutta se ei välttämättä vaadi suljettuja ovia eikä jokaisen hoitajan istumista raportilla samanaikaisesti. Hoitoyksikössä, jossa asiakkaat ovat pitkäaikaishoidossa, ei yleensä tapahdu suuria muutoksia nopeassa tahdissa. Lisäksi hoitajat tuntevat asukkaat hyvin. Pidämme tiimipalaverin kerran kolmessa viikossa, jolloin käymme asukkaat läpi yksitellen ja voimme samalla päivittää hoitosuunnitelmat.

Yli puoli vuotta olemme noudattaneet hiljaista raportointia, josta on tullut pysyvä käytäntö. Voimme vain onnitella itseämme, sillä meillä muutos tapahtui yllättävän kitkattomasti.

Mikään ei kuitenkaan tule koskaan täysin valmiiksi, kuten valmennuksen aikana olemme oivaltaneet. Jotta uudistuksesta tulee pysyvä osa arkea, on jokaisen tiimiläisen sitouduttava ja hyväksyttävä uusi toimintatapa. Kehittäminen on jatkuva prosessi, joka vaatii säännöllistä arviointia.

Tekstin on kirjoittanut muutosvalmennuksessa mukana oleva Antinkodin Anastasia-tiimi Niina Ojala- Virtasen johdolla.

Itsemääräämisoikeus tarkoittaa sitä, että ihmisellä on oikeus tulla kuulluksi omassa asiassaan, oikeus osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon ja oikeus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin.

Itsemääräämisoikeuden parina tulee aina nähdä ymmärrys: jotta ihmisen itsemääräämisoikeuteen voidaan vedota, tulee hänen kyetä ymmärtämään asioiden merkitykset ja hahmottamaan valintojensa seuraukset.

Päätöksenteko on vaikeaa kaikille ihmisille, mutta erittäin haasteellista se on muistisairaalle vanhukselle. Seuraava esimerkki pyrkiikin valottamaan asiaa sekä vanhuksen että henkilökunnan näkökulmasta. Etsimme vastausta kysymykseen, mikä on vanhuksen oman edun tai tahdon mukainen ratkaisu kussakin tilanteessa.

Emma (nimi muutettu) on vaikeasti muistisairas vanhainkodin asukas, joka viettää pitkiä aikoja vuoteessaan. Emman kyky ilmaista itseään sanallisesti on sairauden myötä hiipunut, mutta joskus hän toki tuottaa yksittäisiä sanoja. Kun hoitajat yrittävät saada hänet ylös sängystä ja tulemaan muiden vanhusten seuraan, hän usein vastustelee potkimalla, lyömällä tai jopa puremalla.

Eräänä aamuna kysyimme aamupesulla Emmalta, haluaisiko hän lähteä ulkoilemaan? Hän vastasi ”Miksipäs ei” ja hymyili. Vapaaehtoiset ulkoilun avustajat olivat suunnitellusti tulossa aamupäivällä osastolle, ja panostimme siihen, että Emma olisi ajoissa valmiina.

Ulkovaatteita pukiessamme Emma alkoi kuitenkin potkimaan ja lyömään meitä. Mietimme toisen hoitajan kanssa, onko tämä nyt oikea päätös ja pitäisikö meidän vain avustaa hänet takaisin vuoteeseen. Kysyimme Emmalta itseltään, mutta hän ei vastannut. Otimme rauhallisesti ja pidimme pieniä taukoja pukeutumisessa, ja lopulta Emma oli valmis lähtemään ulos.

Ulkona oli sakea lumipyry, mutta onneksi Emmalla oli riittävästi lämmintä vaatetta päällään niin että vain silmät, nenänpää ja suu näkyivät.

Kun ulkoiluhetki oli ohi, menin Emmaa vastaan. Kysyin häneltä, millaista oli olla ulkona, johon hän vastasi ”Mukavaa” ja hymyili kaunista hymyään siniset silmät tuikkien. Jos hymy ei ollut ihan maailman kaunein, oli se sillä hetkellä ainakin Kannelkodin kaunein. Silloin tiesimme, että olimme tehneet oikean ratkaisun saattaessamme Emman ulkoilukuntoon hänen vastustuksestaan huolimatta.

Osastolla on käyty jälkikäteen tapauksen tiimoilta keskustelua siitä, miten me hoitajina voimme paremmin oppia tulkitsemaan muistisairaan vanhuksen toiveita, tahdonilmauksia tai ylipäätään edistää hänen hyvinvointiaan?

Keskeinen ongelma liittyy kommunikaatioon. Mistä hoitaja voi ylipäätään tietää, onko asukkaan huitominen, pureminen ja potkiminen tahdon ilmaisua vai muistisairaan reaktiivinen tapa ilmaista pelkoa, kipua tai epävarmuutta? Olisiko ollut perusteltua jättää Emma vuoteeseen, koska tämä vastusti pukemista?

Entä jos hoitajat olisivat valinneet Emman tapauksessa siirron takaisin vuoteeseen tai antaisivat hänen maata vuoteessaan aina, koska hän vastustaa siirtoja. Seurauksena tästä olisi ainakin RAI-mittarin mukaan hoidon laadun lasku.

Toisaalta keskusteluissa nousi esiin, että asukaslähtöinen ja inhimillinen lähestymistapa saattaa puoltaa myös sitä, että iäkäs ja monisairas asukas saa jäädä vuoteeseen, jos hän sitä itse haluaa.

Keskustelumme päättyikin eettiseen hämmennykseen: jos kunnioitamme asukkaan omaa tahtoa ja itsemääräämisoikeutta, painuu RAI-mittari pahimmassa tapauksessa punaiselle aktiviteettien osalta ja näyttäytyy hoidon huonona laatuna kansallisissa vertailuissa.

Tämän hetkinen lainsäädäntökään ei anna tarkkoja suuntaviivoja, miten tilanteissa pitäisi toimia. Näin ollen eettinen epävarmuus on läsnä päivittäin hoitopäätöksiä tehtäessä. Vaikka hoitaja käyttäisi hyväkseen kaiken ammattitaitonsa ja kokemuksensa, voiko hän siltikään olla koskaan varma siitä, mitä muistisairas asukas haluaa ja mikä on tälle hyväksi?

Tekstin on kirjoittanut Seniorisäätiön muutosvalmennuksessa mukana oleva Kannelkodin ryhmän sairaanhoitaja Maarit Luhtasaaren johdolla.

Potilaan päivät ovat pian luetut, sillä hänestä on kuoriutumassa laatu- ja hintatietoinen asiakas, joka sukkuloi sujuvasti terveyspalveluviidakossa. Tämä suvereeni kuluttajakansalainen shoppailee maailmanlaajuisilla terveysmarkkinoilla valiten itselleen parhaiten sopivat hoidot ja palvelut: plastiikkakirurgiaa Koreassa, hammashoitoa Mexicossa ja vanhustenhoitoa Espanjassa – kivaa ja kätevää! Terveysturismi onkin nouseva teollisuudenala kalliin terveydenhuollon maissa, kuten USA:ssa.

Sote-uudistuksen puolestapuhujat maalailevat usein tulevaisuuden kuvaa, jonka mukaan valinnanvapaudesta nauttivien ihmisten onnellisuus ja terveys ampaisevat yläviistoon heti, kun he saavat itse päättää, kuka heitä hoitaa ja missä. Veronmaksajien kustannuksella toimiva järjestelmä ei maksa hoitoa kaukomaissa, mutta valinnanvapauden ja hoitotakuun myötä on jo avautunut mahdollisuus matkustaa muihin Euroopan maihin hankkimaan tarvitsemaansa hoitoa.

Terveyspalvelun ostajan on vaikea pelkän markkinoinnin perustella päätellä, mitä tuote pitää sisällään. Jokainen ihminen, joka asioi päivittäistavarakaupassa tietää, miten vaivalloista pesuaineen tai juuston ostaminen voi olla, kun tarjolla on kymmeniä tai jopa satoja vaihtoehtoja.

Terveysmarkkinoilla haasteellisuusaste kasvaa tätäkin suuremmaksi. Kenen käsiin haluan antaa henkeni tai terveyteni. Onko hoitoa tarjoava taho luotettava, pohjautuvatko käytetyt menetelmät tutkittuun tietoon ja onko henkilökunta asiallisesti koulutettua vai kenties käynyt vain jonkin lumesairaanhoitajakoulun.

Hiljattain Ruotsin sairaanhoitoa ravisteli kohu siitä, että Romaniassa voi tehdä sairaanhoitajatutkinnon istumatta päivääkään koulunpenkissä. Samaan aikaan kun henkilö työskentelee rakennuksilla tai kanalanhoitajana Ruotsissa kertyy romanialaisessa oppilaitoksessa tutkintoon johtavia opintopisteitä ilman tentin tenttiä. Lopulta kun lumetutkinto on valmis, henkilö voi hakea laillistusta toisesta EU-maasta ja aloittaa työt sairaanhoitajana. Osaamista valehoitajalla ei tietenkään sairaanhoidosta ole, mikä luonnollisesti vaarantaa potilasturvallisuuden.

EU:n sisäisillä terveysmarkkinoilla onkin tärkeää, että maksusitoumuksen antava taho ei luota vain palveluntuottajan omavalvontaan vaan kontrolloi, että laatukriteerit täyttyvät kaikilta osin, jottei kävisi niin kuin Suomessa niille vanhuspalveluyksiköille, joiden toimintaan Valvira ja palveluseteleitä antaneet kunnat ovat joutuneet puuttumaan.

Maksajatahon ja yhteiskunnan suorittama valvonta ja kontrolli eivät kuitenkin ratkaise koko valinnanvapausdilemmaa. Uskomushoitoja rajoittavaa lainsäädäntöä valmistellaan parhaillaan Suomessa, mutta se ei estä ihmisiä lähtemästä vaihtoehtohoitoihin muihin maihin, jos niitä on siellä tarjolla. Kustannukset yksilö joutuu silloin toki maksamaan itse.

Olen tavannut syöpäpotilaita, jotka ovat käyneet Saksassa ja Englannissa uskomuspohjaisissa hoidoissa suurten odotusten ja lupausten siivittäminä, mutta päätyneet sitten palliatiiviseen hoitoon syvästi pettyneinä ja usein suuria taloudellisia menetyksiä kokeneina. Kieltäytyminen koululääketieteen rankoista sytostaatti- ja sädehoidoista ei ehkä ollutkaan hyvä ratkaisu, mutta puoskareiden tyhjät lupaukset vetivät voiton.

Uskomushoidot ei ole ainoa heikko lenkki. Kansallinen lainsäädäntö on monessa muussakin tapauksessa helppo kiertää. Eutanasia toimii tästä hyvänä esimerkkinä. Kun oman maan lainsäädäntö ei salli avustettua itsemurhaa, palvelu ostetaan esimerkiksi Sveitsistä.

Euroopan unionin sisäinen juridinen monimuotoisuus haastaakin kansallisvaltiot uudella tavalla. Mielestäni tarvitaan ylikansallista informaatio-ohjausta, valvontaa sekä selkeyttävää Euroopan laajuista lainsäädäntöä, jotta terveyspalveluja ostava taho ei jää yksin valintansa kanssa.

Ei tarvitse matkustaa kuin Saksaan, niin homeopatia ja monet vaihtoehtohoidot muuttuvat vakavasti otettavaksi vaihtoehdoksi. Globaaleilla terveysmarkkinoilla ei tutkimustiedolla välttämättä ole minkäänlaista painoarvoa. Asiakkaan näkökulmasta saattaa riittää, että saa sopuhintaan samanlaisen takapuolen kuin Kim Kardashianialla on luonnostaan.

Ihmisestä on tullut omien eettisten valintojensa herra, sillä aina jostain päin maailmaa löytyy lääkäri, joka suostuu täyttämään asiakkaan toiveet. Asiakkaana oleminen voi ikävä kyllä muuttua turhan tuskaiseksi, jos ihmiselle annetaan täysi itsemääräämisoikeus kaikissa terveyttään koskevissa asioissa.

Ammattilaisten tukea ja näyttöön perustuvaa tietoa tarvitaan valintojen tueksi, minkä lisäksi tarvitaan järkevää keskustelua itsemääräämisoikeuden rajoista ammattilaisten ja lainoppineiden kesken. Eikö kuulostaisi järkevältä, että veronmaksajien rahoilla kustannettaisiin vain tieteen avulla tehokkaiksi todettuja hoitoja?

Sari Ahonen ©

Majvor Sjöströmin oli pakko jäädä eläkkeelle sairaanhoitajan kokopäiväisestä työstään 67-vuotiaana Ruotsin lainsäädännön mukaisesti, vaikka intoa ja voimia jatkaa työntekoa vielä olisi ollut. Hän on onnellinen siitä, että on voinut jatkaa työskentelyä tuntityöntekijänä ja tehdä rakastamaansa hoitotyötä tähän päivään saakka. Hänen mielestään on epädemokraattista, että valtiovalta yksipuolisesti määrittää, missä iässä ihmisen pitää lopettaa työnteko.

Yksilöt ovat erilaisia fyysisiltä ja henkisiltä kyvyiltään, eikä Majvorin mielestä ikääntyneen tarvitse istua kotona odottamassa passiivisena elämänsä päättymistä. Ikäihmisillä on valtavasti osaamista ja ammattitaitoa, jota yhteiskunnan ei kannata heittää hukkaan.

Vanhainkodissa työskentelevä Majvor näkee, kuinka asukkaat ja omaiset arvostavat elämänkokemuksen tuomaa rauhallisuutta ja suhteellisuudentajua. Sitä arvostavat myös työkaverit. Turhan takia ei kannata hötkyillä.

Majvor valmistui sairaanhoitajaksi vasta 45-vuotiaana, mutta oli sitä ennen ehtinyt työskennellä pitkään lähihoitajana ja hoitoapulaisena. Ennen työelämään siirtymistään hän hoiti kotona neljää lastaan 10 vuotta. Lapset ovat edelleen tärkeällä sijalla hänen elämässään.

Pitkän uransa aikana Majvor on ehtinyt olla monessa mukana. Alkuvuodet vierähtivät akuuttisairaaloissa, mutta ikääntymisen myötä vanhainkotien rauhallisempi työtahti alkoi viehättää. Viimeiset 20 vuotta keikkapaikka on pysynyt samana, sillä tuttuun työyhteisöön on aina mukava palata.

Majvorin mielestä työn täytyy olla innostavaa, jotta sitä viitsii tehdä. Hoitotyössä tapaa auttavaisia ja hyväsydämisiä ihmisiä, ja työ itsessään on palkitsevaa – siksi sitä ei halua lopettaa.

Innostus on pysynyt yllä, vaikka hoitotyö on muuttunut vuosien varrella. Kehityksessä on kuitenkin hyvät ja huonot puolensa. Hoitotuotteiden parantuminen on suuri ilonaihe, ja se on helpottanut työtä monella tapaa. Selluloosavaipoista eroon pääseminen on yksi merkittävä edistysaskel hoitotyön historiassa.

Tietokoneiden tulo on puolestaan lisännyt hallinnollisen työn määrää ja muuttanut sairaanhoitajan työnkuvaa. Ennen pääpaino oli käytännön potilastyössä, mutta nykyään aika kuluu kansliassa koneen äärellä kirjaamiseen. Aiemmin tämä työ kuului sihteereille. Tältä osin Majvor pitää kehitystä kielteisenä, sillä kontakti potilaaseen on tärkeä laadukkaan hoidon varmistamiseksi.

Myönteistä on myös potilaan aseman ja vaikutusmahdollisuuksien parantuminen, mutta tähänkin liittyy omat ongelmansa. Potilaat tai omaiset haluavat päättää joskus hoitoonsa liittyvistä asioista, joista eivät tiedä riittävästi. Pahimmassa tapauksessa potilas saa huonompaa hoitoa kuin mitä kuuluisi, koska kieltäytyy noudattamasta ammattilaisten ohjeita. Majvorin mielestä asiakkuus terveydenhuollossa on ymmärretty tänä päivänä jossain määrin väärin, mikä aiheuttaa paljon lisätyötä henkilöstölle.

Monikulttuurisuus on myös muuttanut työn tekemistä monella tapaa viime vuosina. Kielelliset ja kulttuuriset vivahteet tuovat työhön oman haasteensa mutta myös rikastuttavat sitä. Majvorin nykyisessä työpaikassa henkilökunta edustaa kymmeniä eri kansallisuuksia, vaikka kaikki ovatkin ruotsalaisia. Majvorin mielestä osaamis- ja kielitaitovaatimuksia ei saisi alentaa sillä perusteella, että hoitajista on pulaa. On tärkeää, että kaikki osapuolet puhuvat samaa kieltä. Riittävä ruotsin kielen taito ja korkeatasoinen koulutus ovat tae laadukkalle hoidotyölle myös tulevaisuudessa, eikä näistä vaateista tule luopua. Rakkaus työhön ei yksin riitä!

Tekstin kirjoittanut Sari Ahonen Majvor Sjöströmin Tukholmassa antaman haastattelun pohjalta.

Sari Ahonen ja Majvor Sjöström ovat työskennelleet useana kesänä yhdessä tukholmalaisessa vanhainkodissa.

 

Olemme Helsingin Seniorisäätiössä saaneet osallistua keväällä 2018 alkaneeseen muutosvalmennukseen Sari Ahosen asiantuntevassa ohjauksessa. Muutosvalmennuksen tarkoituksena on uudistaa käytäntöjä ja lisätä sekä työhyvinvointia että asiakastyytyväisyyttä entisestään. On paljon helpompi ideoida muutoksia kuin jatkaa jatkuvan tyytymättömyyden kehässä.

Muutosvalmennuksen aikana olemme saaneet rohkeutta lähteä kokeilemaan erilaisia asioita asukkaiden ja henkilökunnan parhaaksi ja olemme saaneet ohjeistusta siihen, miten kehittämistä olisi fiksuinta toteuttaa. Parasta tässä prosessissa on se, että kehittämistä tehdään yhdessä hoitohenkilökunnan kanssa.

Esimiehenä näen, että kaikki positiivisuus ja energia lähtee työntekijöistä, jotka haluavat muuttaa asioita. Nyt työssä on innostunut porukka, joka osaa löytää arkea hiertävän ongelman ja keksii siihen myös ratkaisun. Valmennuksessa heitä kuunnellaan ja heidän on oikeasti mahdollista vaikuttaa omaan työhönsä. Yhteishenki on huipussaan, sillä jokainen työntekijä sitoutuu ja haluaa edistää koko tiimin kehittymistä.

Muutosvalmennus herättelee ajattelemaan ja ravistelee kehittämään!

Muutosvalmennuksen aikana on kerätty tietoa kehittämistarpeista erilaisten tehtävien avulla. Käytössämme on nyt suuri ideapankki, joka sisältää ideoita, muutoskohteita ja ehdotuksia. Hyvissä käytännöissä ja arjen sujuvuutta lisäävissä muutoksissa ei aina ole kyse suurista asioista. Pienillä korjauksilla ja toimenpiteillä voidaan päästä suuresti arkea helpottavaan lopputulokseen. Valmennuksessa olemme saaneet vinkkejä lyhyen aikavälin kehittämiseen ja lisäksi työstämme osastokohtaista kehittämishanketta pidemmällä aikajaksolla.

Meidän osastollamme pitkän aikavälin kehittäminen koskee kahden erillisen yksikön yhdistymistä ja yhteistyötä. Kehitämme henkilökunnan kanssa yhteisiä käytäntöjä monesta eri näkökulmasta. Otamme huomioon mm. tiedonkulun, kirjaamisen, omahoitajuuden ja aktiivitoiminnan, kuten Power-toimintakykymallin.

Valmennuksen aikana on tullut ilmi, että työkierto ja osastojen välillä liikkuminen on henkilökunnan toive. Jatkossa se mahdollistetaan ja siihen myös rohkaistaan. Tarkoituksena on myös avata työvuorot ja tehdä ne joustavammiksi siten, että sekä asiakaslähtöisyys että työntekijöiden toiveet huomioidaan tasapuolisesti, työhyvinvointia unohtamatta.

On ilo työskennellä innostuvan, koulutusmyönteisen, kokeilunhaluisen ja itseohjautuvan tiimin kanssa.

Kirjoittaja osastonhoitaja Jenni Tikka, Helsingin Seniorisäätiö

Kannelkodin ryhmä muutosvalmennuksessa.

Vammais- ja vanhuspuolella käytettävien hygieniahaalareiden kieltämistä on puuhattu jo pitkään. Monet arvovaltaiset tahot ovat julistaneet, että selästä vetoketjulla suljettava vaate loukkaa ihmisarvoa ja estää itsemääräämisoikeuden toteutumista, koska pukua ei saa itse riisuttua pois.

Mitä asiasta ajattelevat vanhuspuolen työntekijät ja omaiset? Onko asia niin yksiselitteinen kuin päätöksenteon ylätasolla ajatellaan?

Vammaisten ja vanhusten kanssa työskentelevät kohtaavat usein arjessa tilanteita, joissa sairautensa vuoksi alentuneen arviointikyvyn varassa toimiva henkilö tarvitsee tukea elämänhallintaansa ja arvokkuuden säilyttämiseen.

Onko oikein ja ihmisarvon mukaista antaa vanhuksen tai vammaisen kulkea alasti ja syödä omia eritteitään, vaippojaan tai vaatteitaan? Monen ammattilaisen vastaus on yksiselitteisen kielteinen: ihminen, joka kehitysvamman tai vaikkapa aivovaurion seurauksena tekee asioita, jotka aiheuttavat vahinkoa tai vaaratilanteita, tarvitsee suojelua.

Seuraavaksi käytännön esimerkki. Ruotsissa työskennellessäni sain vastuulleni potilaan, joka aivoinfarktin seurauksena oli kadottanut osan älyllisestä itsesäätelystään ja tämän vuoksi repi vaippojaan ja laittoi selluloosaa suuhunsa. Kysyin ruotsalaiskollegoilta, miten minun tulee toimia turvatakseni potilaan hyvinvointi. ”Pue potilaalle hygieniahaalari, eihän ihmisen voi antaa tukehtua vaippaan”, kuului selkeä vastaus.

Naapurimaassamme ajatellaan siis, että hygieniahaalari nimenomaan varmistaa ihmisarvoisen elämän ja hengissä pysymisen. Potilaan toipumisen myötä haalarista voitiin myöhemmin luopua.

Käytännöstä käsin tarkasteltuna voi joskus olla vaikea ymmärtää heitä, jotka lähtökohtaisesti vastustavat hygieniahaalaria. Näin huolensa ilmaisee hoitotyön ammattilainen ja vaikeasti kehitysvammaisen Sannen äiti Seija-Charlotta Saarelainen:

”Mitä tapahtuu minun kehitysvammaiselle tyttärelleni siinä vaiheessa, kun hygieniahaalari kielletään? Saako hän toteuttaa taipumuksiaan vapaasti syömällä vaatteitaan tai vaippojaan ja pahimmassa tapauksessa tukehtua niihin? Vai saako hän oman hoitajan yövuoroon, joka varmistaa, ettei mitään vahingollista pääse tapahtumaan?”

Seija-Charlotan pelko on aiheellinen, sillä hygieniahaalarin vastustajat eivät tarjoa selkeitä toimintavaihtoehtoja, vaan vastuu korvaavista vaihtoehtoratkaisuista jää usein hoitohenkilökunnalle.

Keinottomuus voi aiheuttaa ahdistusta ja eettisiä ristiriitatilanteita: Kuka loppupeleissä päättää, miten tilanteissa toimitaan? Ovatko toistuvat leikkaukset inhimillisempi tapa hoitaa vaatteiden syömisen aiheuttamat suolistotukokset?

Hygieniahaalarikiellon ympärillä käytävä keskustelu herättää mielessäni kysymyksen: ”Eikö hoitotyön arvopohja ole rakennettu kärsimyksen lievittämisen ja elämän suojelemisen periaatteiden varaan?”  Mitä arvokasta on siinä, että ihminen vahingoittaa itseään tai muita suojelun puutteessa?

Ihmisarvon säilyttäminen voi joskus vaatia toiminnan rajaamista. Hoitohenkilökunnan tehtävä on pitää potilaan puolia tilanteessa, jossa hän itse ei sitä voi tehdä.

Jokaisessa pulmatilanteessa onkin tärkeää pysähtyä miettimään, mikä olisi ollut potilaan oma toive. Olisiko esimerkiksi ihminen terveenä ollessaan sallinut itselleen vaippojen tai vaatteiden syömisen. On tärkeää myös pyrkiä tekemään ero sairauden aiheuttaman käyttäytymisen ja ihmisen oman terveen tahdon välillä.  Joissakin tapauksissa hygieniahaalari voi siis olla ihmisarvoa ylläpitävä vaatekappale.

Teksti on jatkoa Sannen itsemääräämisoikeutta käsitelleelle blogitekstille. Teksti pohjautuu Seija- Charlotta Saarelaisen kanssa käytyyn puhelinkeskusteluun ja kirjoittajan omakohtaisiin kokemuksiin hoitotyöstä. Tekstin on kirjoittanut Sari Ahonen©.

Itsemääräämisoikeus ja rajoittamistoimenpiteet nousevat aika-ajoin esille mediakeskustelussa, ja hyvä niin. Vaikeasti kehitysvammainen Sanne päätyi piparkakkutalovuoteensa kanssa uutisaiheeksi, kun viranomaiset määrittelivät hänen turvallisen yösijansa häkkisängyksi, joka loukkaa ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia.

Sannen vanhemmat Sami Mitsman ja Seija-Charlotta Saarelainen nousivat mediavastarintaan väittäen, että suljettu sänky nimenomaan takaa heidän tyttärelleen turvalliset ja laadukkaat uniolosuhteet. Heidän mukaansa Sannen unielämä muuttui kerralla painajaismaiseksi, kun tutun ja turvallisen piparkakkusängyn ovi avattiin oikeusoppineiden käskystä.

Pelkän mediakeskustelun pohjalta kokonaiskuvan luominen Sannen tilanteesta saattaa olla vaikeaa. Siksi halusinkin haastatella Sannen vanhempia, jotka molemmat ovat myös hoitotyön ammattilaisia.

Sannen vanhempien kanssa keskustellessani nousee vahvasti esiin ammatillinen näkemys suojeluperiaatteen soveltamisesta. Heidän ainoa motiivinsa keskustelun herättämisessä on ollut taata lapsensa turvallinen hoiva tilanteessa, jossa lapsi ei itse pysty sanallisesti ilmaisemaan, mikä hänen mielestään on paras ratkaisu.

Suojeluperiaatetta voidaan soveltaa tilanteessa, jossa ihminen ei kykene ymmärtämään tekojensa seurauksia ja käyttäytyy vahingoittavasti itseään tai ympäristöään kohtaan. Tällöin hoitohenkilökunnan tehtävänä on suojella ja turvata kaikkia osapuolia, jotta vahinkoja tai vammoja ei pääsisi syntymään.

Sannen tapausta tulkittaessa ei suojeluperiaatetta kuitenkaan ole otettu riittävässä määrin tarkasteluun, vaan oikeusoppineet ovat tehneet kaavamaisen ratkaisun ohittaen yksilön tarpeet ja tahdon ilmaisut.

Viranomaispäätöksen vuoksi piparkakkuvuoteen ovea ei saa enää sulkea yöksi. Sänkyyn tehtyjen muutosten jälkeen Sannen vointi on huonontunut: hänen unirytminsä on häiriintynyt, mikä aiheuttaa levottomuutta ja vireystilan laskua. Myös vaaratilanteet ovat lisääntyneet.

Mielestäni onkin aiheellista kysyä: eikö Sanne ole käyttäytymisellään selkeästi ilmaissut, mikä on hänen mielestään paras ratkaisu?

Työskennellessäni ruotsalaisessa vanhainkodissa törmäsin tilanteeseen, jossa dementoitunut vanhus nukkui levottomasti ja putosi sängystä useampana yönä. Lähihoitaja tuli luokseni pyytämään laitalupaa, jonka sairaanhoitaja voi kirjoittaa.

Käytännön mukaan luvan myöntämisen jälkeen laitoja kokeillaan muutamana yönä ja lupa kirjataan potilasasiakirjoihin. Arviointi tapahtuu kokeilujakson aikana seuraavasti: mikäli vanhus vastustaa laitojen käyttöä esimerkiksi muuttumalla fyysisesti levottomaksi tai kiipeämällä laitojen yli, kyseessä on tahdon vastainen rajoitustoimi ja laidat tulee heti laskea. Mikäli vanhus on rauhallinen ja tyytyväinen laitojen käytön seurauksena eli tuntee olonsa turvalliseksi, laitojen käyttöä voidaan jatkaa ja lääkärille tiedotetaan asiasta.

Kysynkin, miksi tämänkaltaista käytäntöä ei voisi soveltaa myös Suomessa. Turvallisuudentunne voi vaatia yksilöllisiä ratkaisuja, ja silloin rajoittamistoimen sijaan pitäisi puhua suojeluperiaatteesta ja potilaan tahdon mukaisesta yksilökeskeisestä hoidosta. Vanhempien mielestä lukittava sänky on ainoa toimiva ratkaisu Sannen elämänlaadun turvaamiseksi.

Jos Sanne nukkuu yönsä hyvin ovi kiinni piparkakkutalossaan, miksei sitä hänelle voisi sallia? Eikö Sannen kokeman turvallisuudentunteen tulisi olla keskeisellä sijalla päätöksiä tehtäessä?

Seniorisäätiön muutosvalmennuksessa olemme käsitelleet rajoittamiseen ja itsemääräämiseen liittyviä teemoja, kuten Sannen piparkakkutalon kohtaloa, ja siksi halusin tarkastella hänen tilannettaan tarkemmin. Teksti pohjautuu Seija-Charlotta Saarelaisen ja Sami Mitsmanin haastatteluun. Tekstin on kirjoittanut Sari Ahonen©.

Seija-Charlotta Saarelaisen ottama kuva piparkakkutalovuoteesta.

Seuraavassa blogissa pohditaan, loukkaako hygieniahaalari ihmisarvoa.

Linkkejä:
https://www.oikeusasiamies.fi/fi/ratkaisut/-/eoar/6670/2017
https://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/kehitysvammaisten-hoitolaitoksista-loytyi-yllatystarkastuksissa-hakkisankyja-oikeusasiamies-arahtaa-hakkisangyista-luovuttava/7048930#gs.gGkDJtQ
https://yle.fi/uutiset/3-10404619

Muistisairaan vanhuksen on usein vaikea ilmaista omaa tahtoaan ja antaa selkeää suostumustaan hoitoaan koskevissa kysymyksissä. Tällaisessa tilanteessa omaiset ja tuttavat saattavat tulla apuun ja kertoa, miten tulee toimia tai mikä on vanhuksen parhaaksi. Kyseessä on yleensä hyvää tarkoittava toiminta tai pyyteetön pyrkimys edistää muistisairaan arvokasta elämää. Aina näin ei kuitenkaan ole, ja silloin vanhus on erityisen haavoittuvassa asemassa.

Vanhuusoikeuteen perehtynyt juristi Anja Karvonen-Kälkäjä tähdentääkin muistisairaan itsemääräämisoikeutta ja korostaa, että lain mukaan omaisilla ei ole oikeutta päättää muistisairaan tai muistavan vanhuksen asioista, ellei hänellä ole tähän tehtävään erityistä valtuutusta, kuten edunvalvontavaltakirjaa. Muistisairauden alkuvaiheessa onkin tärkeätä keskustella siitä, mikä on muistisairaan henkilön tahto ja kuka häntä voi edustaa, sekä tehdä tarvittavat juridiset asiakirjat valmiiksi.

Karvonen-Kälkäjän mukaan nämä keskustelut saattavat kuitenkin usein jäädä käymättä ja edunvalvontavaltakirja tekemättä. Jotta itsemääräämisoikeus toteutuisi, tulee tällöin yrittää saada selville vanhuksen oma tahtotila, esimerkiksi tutkimalla vanhuksen henkilöhistoriaa ja päättelemällä, millainen hänen terve tahtonsa olisi ollut ennen muistisairauden alkamista. Tässä selvitystyössä omaisista ja läheisistä voi toki olla korvaamatonta apua.

Esimerkkinä Karvonen-Kälkäjä mainitsee yksityisyyden suojan ja valokuvaamista koskevan eduskunnan oikeusasiamiehen ennakkopäätöksen. Valokuvata saa vanhainkodissa vain niitä vanhuksia, jotka ovat antaneet suostumuksensa siihen, kun taas muiden vanhusten kuvaamiseen tai heidän kuviensa esilläpitoon ei oikeutta ole. Tämä tulee muistaa silloin kun kuvataan esimerkiksi yhteisiä retkiä tai virkistyshetkiä.

Omaisten lupa ei ole myöskään riittävä peruste sille, että vanhuksen kuva julkaistaan lehdessä tai laitetaan huoneen oveen, vaan vanhuksen itsensä täytyy pystyä antamaan lupa tähän ja lisäksi ymmärtää antamansa luvan merkitys.

Omannäköisen elämän turvaamiseksi meidän kaikkien olisikin hyvä tehdä valmiiksi seuraavat asiakirjat: hoitotahto, elämänlaatutestamentti ja edunvalvontavaltakirja. Tarkkojen toiveiden kirjaaminen elämäntapatestamenttiin ja hoitotahtoon sekä toiveista kertominen lähipiirille ja hoitohenkilökunnalle auttaa välttämään monta tulkinta tilannetta ja turhaa riitaa.

Elämänlaatutestamentti voi mahdollistaa esimerkiksi sen, että ihminen voi terveenä ollessaan määritellä, millaisilla keinoilla hänen elämänsä merkityksellisyyttä ja arvokkuutta voidaan tukea.

Käytännössä tämä voi olla jopa toive hygieniahaalarin käytöstä tilanteessa, jossa kyky arvioida tekojen seurauksia on merkittävästi heikentynyt esimerkiksi muistisairauden vuoksi. Vanhus voi myös haluta, että häntä rajoitetaan muilla keinoin, kuten käyttämällä laitoja sängyssä silloin kun hän ei ymmärrä omaa parastaan. Onneksi juridisesti suojeluperiaate voi senkin joissakin tilanteissa mahdollistaa.

Kun ihminen saa suunnitella itsensä näköisen vanhuuden, omaisten ja henkilökunnan työ helpottuu. Elämäntarinan avaaminen auttaa henkilökuntaa näkemään persoonan sairausdiagnoosin takana, ja sitä kautta avautuu mahdollisuus elää arvokkaasti elämän loppuun asti. ”Olipa se sitten moottoriurheilun tai sukan kutomisen sävyttämää elämää – se on jokaisen oma asia”, Karvonen-Kälkäjä tiivistää.

Niissä tilanteissa, joissa oma päätöksentekokyky heikkenee ja henkilö hakeutuu hoidon piiriin, kaikki tuo elämäkerrallinen ja juridinen tieto voidaan ottaa käyttöön. Itsemääräämissuunnitelman avulla henkilöstö voi varmistaa, että muistisairas vanhus saa terveen tahtonsa kuuluviin ja voi viettää omannäköistään ja arvokasta elämää omilla ehdoillaan.

Juridiikka tukee hoitotyötä, ja parhaimmillaan laintulkinta on juridisten ja moraalisten periaatteiden soveltamista tapauskohtaisesti, ja siksi se on niin kiehtovaa, Karvonen- Kälkäjä kiteyttää Seniorisäätiön Muutosvalmennuksessa pitämänsä luennon lopuksi.

Seniorisäätiön Muutosvalmennuksessa OTT Anja Karvonen-Kälkäjä kävi luennoimassa vanhuusoikeudesta. Blogitekstin on luennon pohjalta kirjoittanut Sari Mouhouka.

Antinkodin ryhmä muutosvalmennuksessa

Helsingin Seniorisäätiössä arvostetaan sitä, että koko henkilöstö on tietoinen vanhustyöhön liittyvän lainsäädännön, kansallisten vanhustenhoidon laatutavoitteiden ja omavalvonnan merkityksestä työn kehittämisessä. Jatkuvasti muuttuva yhteiskunta ja mahdollinen sote-uudistus ovat innostaneet Seniorisäätiön henkilökuntaa arvioimaan ja uudistamaan toimintaansa. Tavoitteena on lisätä asiakas- ja työtyytyväisyyttä entisestään.

Toukokuussa 2018 Seniorisäätiössä käynnistettiin vuoden kestävä muutosvalmennus, jonka suunnittelijoina ja toteuttajina toimivat hoitotyön ja filosofian opettaja Sari Ahonen Ajatushiomosta sekä Seniorisäätiön vastaava henkilöstösuunnittelija Sari Mouhouka.

Valmennus 2018

Valmennuksen ensimmäiseen vaiheeseen osallistui toukokuussa 50 henkilöä, pilottiryhmien työntekijät sekä esimiehet. Esiin nostettiin arjen haasteita, pohdittiin yhteiskunnallisten muutosten vaikutuksia ja mietittiin tulevia kehityshaasteita Ethico™ – Roolipeliväittelyn ja muiden osallistavien pedagogisten metodien avulla.  Valmennusta ohjaavia kysymyksiä ovat:

”Mikä aiheuttaa kitkaa ja ruuhkaa arjen työssä?

 Miten voimme uudistaa toimintatapojamme?”

Miten lisäämme työhyvinvointia ja asiakastyytyväisyyttä?”

Muutosvalmennuksen tarkoituksena on sitouttaa ja motivoida henkilöstö oman työnsä kehittämiseen. Samalla pyritään lisäämään työhyvinvointia ja henkilöstön osallisuutta yhteisiin asioihin.

Lähtökohtana valmennuksessa on työntekijöiden kuunteleminen ja osallistaminen, mikä tarkoittaa työ- ja johtamiskulttuurin uudistamista palvelevan johtamisen hengessä. Johtamis- ja palvelukulttuurin muutoksen myötä esimiestyön painopiste on tulevaisuudessa ihmisten johtamisessa, mikä tarkoittaa vastuun jakamista, luottamuksen rakentamista ja työntekijöiden osaamisen kokonaisvaltaista hyödyntämistä.

Muutosvalmennuksessa painotetaan tietoon ja näyttöön perustuvien menetelmien ja käytänteiden käyttöönottoa sekä arjen luovuuden esiin nostamista ongelmanratkaisussa. Arjen käytänteitä lähdetäänkin muuttamaan työntekijälähtöisesti siten, että koko henkilöstö tulee kuulluksi uudistuksia tehtäessä.

Henkilöstön ohella asukkaat ovat nyt ja tulevaisuudessa lähtökohtana kaikessa Seniorisäätiön toiminnassa. Tämän vuoksi yksi valmennuksen strategisista tavoitteista on asukkaan valinnanvapauden lisääminen. Seniorisäätiö haluaa säilyä vetovoimaisena vanhusten asumis- ja hoivapalvelujen tarjoajana tulevaisuudessakin riippumatta siitä, millaisessa yhteiskunnassa elämme.

Yhteiskunnallisen muutoksen seuraaminen on osa prosessia, ja Seniorisäätiössä katse on jo innostuneesti suunnattu syksyn valmennuspäiviin, joissa pilottiryhmät esittelevät omia kesän aikana työstämiään innovaatioitaan ja kehittämishankkeitaan. Valmennuksissa kuullaan muun muassa vanhusoikeuden erityisasiantuntija OTT Anja Karvonen-Kälkäjää sekä vakuutusyhtiö Ilmarisen kouluttajia ja jatketaan luovasti arjen haasteiden ratkomista sekä asiakastyytyväisyyden kasvattamista.

Valmennusta räätälöidään vaihe vaiheelta osallistujilta saatavan palautteen mukaan. Palautteen perusteella valmennuksen aloituspäivät näyttivät täyttäneen osallistujien odotukset. Kouluttajan ammattitaitoa ja innostavaa opetustapaa kehuttiin muun muassa tyyliin ”Ihan huippu kouluttaja”. Niin työntekijät kuin esimiehetkin työskentelivät innostuneesti harjoitusten parissa, ja mielenkiinto säilyi koko päivän ajan. Osa porukasta piti jopa patistaa lounastauolle, koska he eivät malttaneet lopettaa ryhmätöitä. Prosessin etenemistä seurataan tässä blogissa.

Kirjoittaja Petra Dobrev

Yhteyshenkilö
Sari Mouhouka
Vastaava henkilöstösuunnittelija
sari.mouhouka@seniorisaatio.fi