Olemme Helsingin Seniorisäätiössä saaneet osallistua keväällä 2018 alkaneeseen muutosvalmennukseen Sari Ahosen asiantuntevassa ohjauksessa. Muutosvalmennuksen tarkoituksena on uudistaa käytäntöjä ja lisätä sekä työhyvinvointia että asiakastyytyväisyyttä entisestään. On paljon helpompi ideoida muutoksia kuin jatkaa jatkuvan tyytymättömyyden kehässä.

Muutosvalmennuksen aikana olemme saaneet rohkeutta lähteä kokeilemaan erilaisia asioita asukkaiden ja henkilökunnan parhaaksi ja olemme saaneet ohjeistusta siihen, miten kehittämistä olisi fiksuinta toteuttaa. Parasta tässä prosessissa on se, että kehittämistä tehdään yhdessä hoitohenkilökunnan kanssa.

Esimiehenä näen, että kaikki positiivisuus ja energia lähtee työntekijöistä, jotka haluavat muuttaa asioita. Nyt työssä on innostunut porukka, joka osaa löytää arkea hiertävän ongelman ja keksii siihen myös ratkaisun. Valmennuksessa heitä kuunnellaan ja heidän on oikeasti mahdollista vaikuttaa omaan työhönsä. Yhteishenki on huipussaan, sillä jokainen työntekijä sitoutuu ja haluaa edistää koko tiimin kehittymistä.

Muutosvalmennus herättelee ajattelemaan ja ravistelee kehittämään!

Muutosvalmennuksen aikana on kerätty tietoa kehittämistarpeista erilaisten tehtävien avulla. Käytössämme on nyt suuri ideapankki, joka sisältää ideoita, muutoskohteita ja ehdotuksia. Hyvissä käytännöissä ja arjen sujuvuutta lisäävissä muutoksissa ei aina ole kyse suurista asioista. Pienillä korjauksilla ja toimenpiteillä voidaan päästä suuresti arkea helpottavaan lopputulokseen. Valmennuksessa olemme saaneet vinkkejä lyhyen aikavälin kehittämiseen ja lisäksi työstämme osastokohtaista kehittämishanketta pidemmällä aikajaksolla.

Meidän osastollamme pitkän aikavälin kehittäminen koskee kahden erillisen yksikön yhdistymistä ja yhteistyötä. Kehitämme henkilökunnan kanssa yhteisiä käytäntöjä monesta eri näkökulmasta. Otamme huomioon mm. tiedonkulun, kirjaamisen, omahoitajuuden ja aktiivitoiminnan, kuten Power-toimintakykymallin.

Valmennuksen aikana on tullut ilmi, että työkierto ja osastojen välillä liikkuminen on henkilökunnan toive. Jatkossa se mahdollistetaan ja siihen myös rohkaistaan. Tarkoituksena on myös avata työvuorot ja tehdä ne joustavammiksi siten, että sekä asiakaslähtöisyys että työntekijöiden toiveet huomioidaan tasapuolisesti, työhyvinvointia unohtamatta.

On ilo työskennellä innostuvan, koulutusmyönteisen, kokeilunhaluisen ja itseohjautuvan tiimin kanssa.

Kirjoittaja osastonhoitaja Jenni Tikka, Helsingin Seniorisäätiö

Kannelkodin ryhmä muutosvalmennuksessa.

Vammais- ja vanhuspuolella käytettävien hygieniahaalareiden kieltämistä on puuhattu jo pitkään. Monet arvovaltaiset tahot ovat julistaneet, että selästä vetoketjulla suljettava vaate loukkaa ihmisarvoa ja estää itsemääräämisoikeuden toteutumista, koska pukua ei saa itse riisuttua pois.

Mitä asiasta ajattelevat vanhuspuolen työntekijät ja omaiset? Onko asia niin yksiselitteinen kuin päätöksenteon ylätasolla ajatellaan?

Vammaisten ja vanhusten kanssa työskentelevät kohtaavat usein arjessa tilanteita, joissa sairautensa vuoksi alentuneen arviointikyvyn varassa toimiva henkilö tarvitsee tukea elämänhallintaansa ja arvokkuuden säilyttämiseen.

Onko oikein ja ihmisarvon mukaista antaa vanhuksen tai vammaisen kulkea alasti ja syödä omia eritteitään, vaippojaan tai vaatteitaan? Monen ammattilaisen vastaus on yksiselitteisen kielteinen: ihminen, joka kehitysvamman tai vaikkapa aivovaurion seurauksena tekee asioita, jotka aiheuttavat vahinkoa tai vaaratilanteita, tarvitsee suojelua.

Seuraavaksi käytännön esimerkki. Ruotsissa työskennellessäni sain vastuulleni potilaan, joka aivoinfarktin seurauksena oli kadottanut osan älyllisestä itsesäätelystään ja tämän vuoksi repi vaippojaan ja laittoi selluloosaa suuhunsa. Kysyin ruotsalaiskollegoilta, miten minun tulee toimia turvatakseni potilaan hyvinvointi. ”Pue potilaalle hygieniahaalari, eihän ihmisen voi antaa tukehtua vaippaan”, kuului selkeä vastaus.

Naapurimaassamme ajatellaan siis, että hygieniahaalari nimenomaan varmistaa ihmisarvoisen elämän ja hengissä pysymisen. Potilaan toipumisen myötä haalarista voitiin myöhemmin luopua.

Käytännöstä käsin tarkasteltuna voi joskus olla vaikea ymmärtää heitä, jotka lähtökohtaisesti vastustavat hygieniahaalaria. Näin huolensa ilmaisee hoitotyön ammattilainen ja vaikeasti kehitysvammaisen Sannen äiti Seija-Charlotta Saarelainen:

”Mitä tapahtuu minun kehitysvammaiselle tyttärelleni siinä vaiheessa, kun hygieniahaalari kielletään? Saako hän toteuttaa taipumuksiaan vapaasti syömällä vaatteitaan tai vaippojaan ja pahimmassa tapauksessa tukehtua niihin? Vai saako hän oman hoitajan yövuoroon, joka varmistaa, ettei mitään vahingollista pääse tapahtumaan?”

Seija-Charlotan pelko on aiheellinen, sillä hygieniahaalarin vastustajat eivät tarjoa selkeitä toimintavaihtoehtoja, vaan vastuu korvaavista vaihtoehtoratkaisuista jää usein hoitohenkilökunnalle.

Keinottomuus voi aiheuttaa ahdistusta ja eettisiä ristiriitatilanteita: Kuka loppupeleissä päättää, miten tilanteissa toimitaan? Ovatko toistuvat leikkaukset inhimillisempi tapa hoitaa vaatteiden syömisen aiheuttamat suolistotukokset?

Hygieniahaalarikiellon ympärillä käytävä keskustelu herättää mielessäni kysymyksen: ”Eikö hoitotyön arvopohja ole rakennettu kärsimyksen lievittämisen ja elämän suojelemisen periaatteiden varaan?”  Mitä arvokasta on siinä, että ihminen vahingoittaa itseään tai muita suojelun puutteessa?

Ihmisarvon säilyttäminen voi joskus vaatia toiminnan rajaamista. Hoitohenkilökunnan tehtävä on pitää potilaan puolia tilanteessa, jossa hän itse ei sitä voi tehdä.

Jokaisessa pulmatilanteessa onkin tärkeää pysähtyä miettimään, mikä olisi ollut potilaan oma toive. Olisiko esimerkiksi ihminen terveenä ollessaan sallinut itselleen vaippojen tai vaatteiden syömisen. On tärkeää myös pyrkiä tekemään ero sairauden aiheuttaman käyttäytymisen ja ihmisen oman terveen tahdon välillä.  Joissakin tapauksissa hygieniahaalari voi siis olla ihmisarvoa ylläpitävä vaatekappale.

Teksti on jatkoa Sannen itsemääräämisoikeutta käsitelleelle blogitekstille. Teksti pohjautuu Seija- Charlotta Saarelaisen kanssa käytyyn puhelinkeskusteluun ja kirjoittajan omakohtaisiin kokemuksiin hoitotyöstä. Tekstin on kirjoittanut Sari Ahonen©.

Itsemääräämisoikeus ja rajoittamistoimenpiteet nousevat aika-ajoin esille mediakeskustelussa, ja hyvä niin. Vaikeasti kehitysvammainen Sanne päätyi piparkakkutalovuoteensa kanssa uutisaiheeksi, kun viranomaiset määrittelivät hänen turvallisen yösijansa häkkisängyksi, joka loukkaa ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia.

Sannen vanhemmat Sami Mitsman ja Seija-Charlotta Saarelainen nousivat mediavastarintaan väittäen, että suljettu sänky nimenomaan takaa heidän tyttärelleen turvalliset ja laadukkaat uniolosuhteet. Heidän mukaansa Sannen unielämä muuttui kerralla painajaismaiseksi, kun tutun ja turvallisen piparkakkusängyn ovi avattiin oikeusoppineiden käskystä.

Pelkän mediakeskustelun pohjalta kokonaiskuvan luominen Sannen tilanteesta saattaa olla vaikeaa. Siksi halusinkin haastatella Sannen vanhempia, jotka molemmat ovat myös hoitotyön ammattilaisia.

Sannen vanhempien kanssa keskustellessani nousee vahvasti esiin ammatillinen näkemys suojeluperiaatteen soveltamisesta. Heidän ainoa motiivinsa keskustelun herättämisessä on ollut taata lapsensa turvallinen hoiva tilanteessa, jossa lapsi ei itse pysty sanallisesti ilmaisemaan, mikä hänen mielestään on paras ratkaisu.

Suojeluperiaatetta voidaan soveltaa tilanteessa, jossa ihminen ei kykene ymmärtämään tekojensa seurauksia ja käyttäytyy vahingoittavasti itseään tai ympäristöään kohtaan. Tällöin hoitohenkilökunnan tehtävänä on suojella ja turvata kaikkia osapuolia, jotta vahinkoja tai vammoja ei pääsisi syntymään.

Sannen tapausta tulkittaessa ei suojeluperiaatetta kuitenkaan ole otettu riittävässä määrin tarkasteluun, vaan oikeusoppineet ovat tehneet kaavamaisen ratkaisun ohittaen yksilön tarpeet ja tahdon ilmaisut.

Viranomaispäätöksen vuoksi piparkakkuvuoteen ovea ei saa enää sulkea yöksi. Sänkyyn tehtyjen muutosten jälkeen Sannen vointi on huonontunut: hänen unirytminsä on häiriintynyt, mikä aiheuttaa levottomuutta ja vireystilan laskua. Myös vaaratilanteet ovat lisääntyneet.

Mielestäni onkin aiheellista kysyä: eikö Sanne ole käyttäytymisellään selkeästi ilmaissut, mikä on hänen mielestään paras ratkaisu?

Työskennellessäni ruotsalaisessa vanhainkodissa törmäsin tilanteeseen, jossa dementoitunut vanhus nukkui levottomasti ja putosi sängystä useampana yönä. Lähihoitaja tuli luokseni pyytämään laitalupaa, jonka sairaanhoitaja voi kirjoittaa.

Käytännön mukaan luvan myöntämisen jälkeen laitoja kokeillaan muutamana yönä ja lupa kirjataan potilasasiakirjoihin. Arviointi tapahtuu kokeilujakson aikana seuraavasti: mikäli vanhus vastustaa laitojen käyttöä esimerkiksi muuttumalla fyysisesti levottomaksi tai kiipeämällä laitojen yli, kyseessä on tahdon vastainen rajoitustoimi ja laidat tulee heti laskea. Mikäli vanhus on rauhallinen ja tyytyväinen laitojen käytön seurauksena eli tuntee olonsa turvalliseksi, laitojen käyttöä voidaan jatkaa ja lääkärille tiedotetaan asiasta.

Kysynkin, miksi tämänkaltaista käytäntöä ei voisi soveltaa myös Suomessa. Turvallisuudentunne voi vaatia yksilöllisiä ratkaisuja, ja silloin rajoittamistoimen sijaan pitäisi puhua suojeluperiaatteesta ja potilaan tahdon mukaisesta yksilökeskeisestä hoidosta. Vanhempien mielestä lukittava sänky on ainoa toimiva ratkaisu Sannen elämänlaadun turvaamiseksi.

Jos Sanne nukkuu yönsä hyvin ovi kiinni piparkakkutalossaan, miksei sitä hänelle voisi sallia? Eikö Sannen kokeman turvallisuudentunteen tulisi olla keskeisellä sijalla päätöksiä tehtäessä?

Seniorisäätiön muutosvalmennuksessa olemme käsitelleet rajoittamiseen ja itsemääräämiseen liittyviä teemoja, kuten Sannen piparkakkutalon kohtaloa, ja siksi halusin tarkastella hänen tilannettaan tarkemmin. Teksti pohjautuu Seija-Charlotta Saarelaisen ja Sami Mitsmanin haastatteluun. Tekstin on kirjoittanut Sari Ahonen©.

Seija-Charlotta Saarelaisen ottama kuva piparkakkutalovuoteesta.

Seuraavassa blogissa pohditaan, loukkaako hygieniahaalari ihmisarvoa.

Linkkejä:
https://www.oikeusasiamies.fi/fi/ratkaisut/-/eoar/6670/2017
https://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/kehitysvammaisten-hoitolaitoksista-loytyi-yllatystarkastuksissa-hakkisankyja-oikeusasiamies-arahtaa-hakkisangyista-luovuttava/7048930#gs.gGkDJtQ
https://yle.fi/uutiset/3-10404619

Muistisairaan vanhuksen on usein vaikea ilmaista omaa tahtoaan ja antaa selkeää suostumustaan hoitoaan koskevissa kysymyksissä. Tällaisessa tilanteessa omaiset ja tuttavat saattavat tulla apuun ja kertoa, miten tulee toimia tai mikä on vanhuksen parhaaksi. Kyseessä on yleensä hyvää tarkoittava toiminta tai pyyteetön pyrkimys edistää muistisairaan arvokasta elämää. Aina näin ei kuitenkaan ole, ja silloin vanhus on erityisen haavoittuvassa asemassa.

Vanhuusoikeuteen perehtynyt juristi Anja Karvonen-Kälkäjä tähdentääkin muistisairaan itsemääräämisoikeutta ja korostaa, että lain mukaan omaisilla ei ole oikeutta päättää muistisairaan tai muistavan vanhuksen asioista, ellei hänellä ole tähän tehtävään erityistä valtuutusta, kuten edunvalvontavaltakirjaa. Muistisairauden alkuvaiheessa onkin tärkeätä keskustella siitä, mikä on muistisairaan henkilön tahto ja kuka häntä voi edustaa, sekä tehdä tarvittavat juridiset asiakirjat valmiiksi.

Karvonen-Kälkäjän mukaan nämä keskustelut saattavat kuitenkin usein jäädä käymättä ja edunvalvontavaltakirja tekemättä. Jotta itsemääräämisoikeus toteutuisi, tulee tällöin yrittää saada selville vanhuksen oma tahtotila, esimerkiksi tutkimalla vanhuksen henkilöhistoriaa ja päättelemällä, millainen hänen terve tahtonsa olisi ollut ennen muistisairauden alkamista. Tässä selvitystyössä omaisista ja läheisistä voi toki olla korvaamatonta apua.

Esimerkkinä Karvonen-Kälkäjä mainitsee yksityisyyden suojan ja valokuvaamista koskevan eduskunnan oikeusasiamiehen ennakkopäätöksen. Valokuvata saa vanhainkodissa vain niitä vanhuksia, jotka ovat antaneet suostumuksensa siihen, kun taas muiden vanhusten kuvaamiseen tai heidän kuviensa esilläpitoon ei oikeutta ole. Tämä tulee muistaa silloin kun kuvataan esimerkiksi yhteisiä retkiä tai virkistyshetkiä.

Omaisten lupa ei ole myöskään riittävä peruste sille, että vanhuksen kuva julkaistaan lehdessä tai laitetaan huoneen oveen, vaan vanhuksen itsensä täytyy pystyä antamaan lupa tähän ja lisäksi ymmärtää antamansa luvan merkitys.

Omannäköisen elämän turvaamiseksi meidän kaikkien olisikin hyvä tehdä valmiiksi seuraavat asiakirjat: hoitotahto, elämänlaatutestamentti ja edunvalvontavaltakirja. Tarkkojen toiveiden kirjaaminen elämäntapatestamenttiin ja hoitotahtoon sekä toiveista kertominen lähipiirille ja hoitohenkilökunnalle auttaa välttämään monta tulkinta tilannetta ja turhaa riitaa.

Elämänlaatutestamentti voi mahdollistaa esimerkiksi sen, että ihminen voi terveenä ollessaan määritellä, millaisilla keinoilla hänen elämänsä merkityksellisyyttä ja arvokkuutta voidaan tukea.

Käytännössä tämä voi olla jopa toive hygieniahaalarin käytöstä tilanteessa, jossa kyky arvioida tekojen seurauksia on merkittävästi heikentynyt esimerkiksi muistisairauden vuoksi. Vanhus voi myös haluta, että häntä rajoitetaan muilla keinoin, kuten käyttämällä laitoja sängyssä silloin kun hän ei ymmärrä omaa parastaan. Onneksi juridisesti suojeluperiaate voi senkin joissakin tilanteissa mahdollistaa.

Kun ihminen saa suunnitella itsensä näköisen vanhuuden, omaisten ja henkilökunnan työ helpottuu. Elämäntarinan avaaminen auttaa henkilökuntaa näkemään persoonan sairausdiagnoosin takana, ja sitä kautta avautuu mahdollisuus elää arvokkaasti elämän loppuun asti. ”Olipa se sitten moottoriurheilun tai sukan kutomisen sävyttämää elämää – se on jokaisen oma asia”, Karvonen-Kälkäjä tiivistää.

Niissä tilanteissa, joissa oma päätöksentekokyky heikkenee ja henkilö hakeutuu hoidon piiriin, kaikki tuo elämäkerrallinen ja juridinen tieto voidaan ottaa käyttöön. Itsemääräämissuunnitelman avulla henkilöstö voi varmistaa, että muistisairas vanhus saa terveen tahtonsa kuuluviin ja voi viettää omannäköistään ja arvokasta elämää omilla ehdoillaan.

Juridiikka tukee hoitotyötä, ja parhaimmillaan laintulkinta on juridisten ja moraalisten periaatteiden soveltamista tapauskohtaisesti, ja siksi se on niin kiehtovaa, Karvonen- Kälkäjä kiteyttää Seniorisäätiön Muutosvalmennuksessa pitämänsä luennon lopuksi.

Seniorisäätiön Muutosvalmennuksessa OTT Anja Karvonen-Kälkäjä kävi luennoimassa vanhuusoikeudesta. Blogitekstin on luennon pohjalta kirjoittanut Sari Mouhouka.

Antinkodin ryhmä muutosvalmennuksessa

Helsingin Seniorisäätiössä arvostetaan sitä, että koko henkilöstö on tietoinen vanhustyöhön liittyvän lainsäädännön, kansallisten vanhustenhoidon laatutavoitteiden ja omavalvonnan merkityksestä työn kehittämisessä. Jatkuvasti muuttuva yhteiskunta ja mahdollinen sote-uudistus ovat innostaneet Seniorisäätiön henkilökuntaa arvioimaan ja uudistamaan toimintaansa. Tavoitteena on lisätä asiakas- ja työtyytyväisyyttä entisestään.

Toukokuussa 2018 Seniorisäätiössä käynnistettiin vuoden kestävä muutosvalmennus, jonka suunnittelijoina ja toteuttajina toimivat hoitotyön ja filosofian opettaja Sari Ahonen Ajatushiomosta sekä Seniorisäätiön vastaava henkilöstösuunnittelija Sari Mouhouka.

Valmennus 2018

Valmennuksen ensimmäiseen vaiheeseen osallistui toukokuussa 50 henkilöä, pilottiryhmien työntekijät sekä esimiehet. Esiin nostettiin arjen haasteita, pohdittiin yhteiskunnallisten muutosten vaikutuksia ja mietittiin tulevia kehityshaasteita Ethico™ – Roolipeliväittelyn ja muiden osallistavien pedagogisten metodien avulla.  Valmennusta ohjaavia kysymyksiä ovat:

”Mikä aiheuttaa kitkaa ja ruuhkaa arjen työssä?

 Miten voimme uudistaa toimintatapojamme?”

Miten lisäämme työhyvinvointia ja asiakastyytyväisyyttä?”

Muutosvalmennuksen tarkoituksena on sitouttaa ja motivoida henkilöstö oman työnsä kehittämiseen. Samalla pyritään lisäämään työhyvinvointia ja henkilöstön osallisuutta yhteisiin asioihin.

Lähtökohtana valmennuksessa on työntekijöiden kuunteleminen ja osallistaminen, mikä tarkoittaa työ- ja johtamiskulttuurin uudistamista palvelevan johtamisen hengessä. Johtamis- ja palvelukulttuurin muutoksen myötä esimiestyön painopiste on tulevaisuudessa ihmisten johtamisessa, mikä tarkoittaa vastuun jakamista, luottamuksen rakentamista ja työntekijöiden osaamisen kokonaisvaltaista hyödyntämistä.

Muutosvalmennuksessa painotetaan tietoon ja näyttöön perustuvien menetelmien ja käytänteiden käyttöönottoa sekä arjen luovuuden esiin nostamista ongelmanratkaisussa. Arjen käytänteitä lähdetäänkin muuttamaan työntekijälähtöisesti siten, että koko henkilöstö tulee kuulluksi uudistuksia tehtäessä.

Henkilöstön ohella asukkaat ovat nyt ja tulevaisuudessa lähtökohtana kaikessa Seniorisäätiön toiminnassa. Tämän vuoksi yksi valmennuksen strategisista tavoitteista on asukkaan valinnanvapauden lisääminen. Seniorisäätiö haluaa säilyä vetovoimaisena vanhusten asumis- ja hoivapalvelujen tarjoajana tulevaisuudessakin riippumatta siitä, millaisessa yhteiskunnassa elämme.

Yhteiskunnallisen muutoksen seuraaminen on osa prosessia, ja Seniorisäätiössä katse on jo innostuneesti suunnattu syksyn valmennuspäiviin, joissa pilottiryhmät esittelevät omia kesän aikana työstämiään innovaatioitaan ja kehittämishankkeitaan. Valmennuksissa kuullaan muun muassa vanhusoikeuden erityisasiantuntija OTT Anja Karvonen-Kälkäjää sekä vakuutusyhtiö Ilmarisen kouluttajia ja jatketaan luovasti arjen haasteiden ratkomista sekä asiakastyytyväisyyden kasvattamista.

Valmennusta räätälöidään vaihe vaiheelta osallistujilta saatavan palautteen mukaan. Palautteen perusteella valmennuksen aloituspäivät näyttivät täyttäneen osallistujien odotukset. Kouluttajan ammattitaitoa ja innostavaa opetustapaa kehuttiin muun muassa tyyliin ”Ihan huippu kouluttaja”. Niin työntekijät kuin esimiehetkin työskentelivät innostuneesti harjoitusten parissa, ja mielenkiinto säilyi koko päivän ajan. Osa porukasta piti jopa patistaa lounastauolle, koska he eivät malttaneet lopettaa ryhmätöitä. Prosessin etenemistä seurataan tässä blogissa.

Kirjoittaja Petra Dobrev

Yhteyshenkilö
Sari Mouhouka
Vastaava henkilöstösuunnittelija
sari.mouhouka@seniorisaatio.fi

Etevan Elämän tuki -tulosalueella lähdettiin syksyllä 2017 kokeilemaan Ethico®-roolipeliväittelyä IMO-vastaavien osaamisen lisäämiseksi. Saimme kouluttajiksi hoitotyön ja filosofian opettaja Sari Ahosen sekä filosofian opettaja Tarna Kanniston, jotka ovat yhdessä  kehittäneet Ethico- roolipeliväittelymallia™ usean vuoden ajan.

Ethico – roolipeliväittelyn™ tarkoituksena on, että väittelijät eivät esiinny omana itsenään vaan roolinsa kautta. Väittelymetodin avulla osallistujat oppivat esittämään, perustelemaan, puolustamaan ja arvioimaan erilaisia näkökantoja sekä löytämään uusia tapoja hahmottaa toimintaympäristöään ja käytäntöihin liittyviä näkemyserojaan. Ethico – roolipeliväittely™ auttaa myös ymmärtämään, miten erilaiset roolit ja tehtävänkuvat organisaatiossa vaikuttavat siihen, miten asiaa lähestytään ja miten ilmiö hahmottuu eri tulokulmien kautta. (Ahonen, 2016, 39).

Organisaation johto ja rivityöntekijä kohtaavat itsemääräämiskysymykset hyvin erilaisessa muodossa. Johtoa painaa lainsäädännön toimeenpano ja valvontavastuu sekä työnjohdolliset haasteet, kun taas työntekijää vaivaavat konkreettiset kysymykset kuten lain sallimat toimenpiteet, työn organisointi tai työturvallisuus. Ethico – roolipeliväittelyn™ tuloksia voidaan hyödyntää työyksikön jatkokoulutusta suunniteltaessa sekä kumppanuuksia ja kehittämishaasteita määriteltäessä. Ethico – roolipeliväittely™ on pedagoginen metodi, joka palvelee monia eri tahoja ja tarkoituksia.” (Ahonen, 2016, 39).

Etevassa roolipeliväittelyllä tehtiin alkukartoitus asioista, jotka asiakkaan ja potilaan itsemääräämisoikeudessa mietityttävät. Roolipeliväittelyitä järjestettiin neljänä saman sisältöisenä päivänä syksyllä 2017. Päiviin osallistuivat toimintayksiköiden ohjaajat, jotka toimivat yksiköissään IMO-vastaavina, yhteensä 60 työntekijää.

Väittelyiden teemoiksi valittiin arjen työhön liittyviä ajankohtaisia teemoja, kuten esimerkiksi saako asiakkaan sängyn laidat nostaa. Päivien ohjelmaan kuului myös keskustelua ihmisarvosta ja  -oikeuksista. Väittelyt nostivat esiin itsemääräämisoikeuden soveltamiseen liittyviä haasteita arjen työn näkökulmasta, mutta toivat myös esille olemassa olevia hyviä toimintamalleja, joita voitiin yhdessä jakaa myös muihin yksiköihin. Väittelyjen pohjalta käydyt keskustelut toivat esiin jatkokehittämistarpeet IMO-asioiden osalta.

Palaute koulutuksesta oli positiivista:

– ”Upeasti otitte huomioon jokaisen osallistujan ja hieno ulosanti molemmilla. Oli miellyttävää kuunnella ja oppia.”

– ”Hyvä ulosanti, opiskelijoiden tasapuolinen kuuleminen, hyvän ilmapiirin luominen onnistuivat. Hyvä metodi väittelyt rooleissa. Kiva kuulla yli rajojen vertauksia Ruotsista ja Englannista.”

Etevan Elämän tuen ensimmäinen yhteinen iso IMO-kehittämispäivä järjestettiin 9.1.2018, jolloin roolipeliväittelystä nousseita aiheita lähdettiin kehittämään eteenpäin. Kehittämispäivässä pääsimme miettimään mm. hyviä käytänteitä, omavalvontaa ja toiminnan kehittämistä sekä pohtimaan myös osaamisen lisäämisen näkökulmaa. Saimme syntymään erinomaista keskustelua ryhmätöiden aiheista. Joitakin asioita jäi edelleen avoimeksi, ja niiden osalta kehittäminen jatkuu.

Kehittämispäivään osallistuivat palvelupäälliköt, vastaavat ohjaajat, IMO-vastaavat, sairaanhoitajat, palvelukehittäjät ja Elämän tuen -johtoryhmä. Päivän pedagogisesta suunnittelusta ja toteutuksesta vastasi hoitotyön ja filosofian opettaja Sari Ahonen, joka toimi myös tilaisuuden puheenjohtajana.

Lähteet:

Ahonen, S. 2016. Itsemääräämisoikeus ja pakkokeinojen vähentäminen sosiaali- ja terveysalalla. Missä kulkee autonomian ja heitteillejätön raja. Laurea ammattikorkeakoulu.

Sari Ahonen hoitotyön ja filosofian opettaja. Sairaanhoitaja YAMK, VTM, HuK. sari.ahonen@ajatushiomo.fi

Tarna Kannisto filosofian opettaja ja väitöskirjatutkija. VTM, tarna.kannisto@ajatushiomo.fi

 

Ensimmäistä eläkepäiväänsä viettävä Riitta-Leena Karlsson on juuri jättänyt työnsä Tukholman kaupungin vammaisasiamiehenä. Hän oli viran ensimmäinen haltija ja hoiti tehtävää 15 vuotta.

Karlsson aloitti uransa noin 40 vuotta sitten kodinhoidon johtajana Gamla Stanissa, Tukholmassa.  Hän oli mukana kokemassa 1980-90-luvun murroksen, kun laitoshoitoa ajettiin nopeasti alas, suuret instituutiot suljettiin ja vammaiset sijoitettiin ryhmäasuntoihin.

Karlssonin mukaan viimeisen 15 vuoden aikana vammaispolitiikassa on siirrytty sairaanhoidon ja sosiaalitoimen painotuksesta kohti kokonaisvaltaista kansalaisnäkökulmaan. Etusijalle vammaispoliittisessa tavoitteenasettelussa ovat nousseet kysymykset vammaisten oikeuksien turvaamisesta ja osallistumismahdollisuuksien edistämisestä. Tänä päivänä integraatio on yleisesti hyväksytty vammaispoliittinen periaate, jota edistetään monella eri tavalla.

Esteettömyys ja yksilöllinen tuen tarpeen arviointi strategisina tavoitteina

Ruotsissa esteettömyys on ollut pitkän linjan strateginen tavoite, mutta strategian painotukset ovat vaihdelleet vuosikymmenten aikana. Tukholman kaupungilla oli esteettömyystyölle aluksi 10-vuotinen suunnitelma, jonka painospiteenä oli fyysisten esteiden karsiminen.

Nykyään esteettömyys käsitetään laajempana ilmiönä, joka koskee myös tiedon saantia ja viestintää. Esimerkiksi teknologiset innovaatiot ovat monin tavoin helpottaneet näkö-, kuulo- ja kehitysvammaisten kommunikaatiota ja parantaneet heidän yhteiskunnallisia osallistumismahdollisuuksiaan.

Viime vuosina suurimmat edistysaskeleet ovat tapahtuneet neuropsykiatrian alueella. Aiemmin tämän vammaisryhmän edustajat jäivät usein ilman tutkimuksia, hoitoa ja ymmärrystä. Nykyään tilanne on täysin päinvastainen, sillä terveys- ja sosiaalipuolen työntekijöille on tarjolla runsaasti ADHD-/ADD-potilaita koskevaa koulutusta, ja koulutukset täyttyvät nopeasti, iloitsee Karlsson.

– Myönteistä neuropsykiatrian kehityksessä on myös se, että uutta tutkimustietoa tulee koko ajan lisää, diagnostisointimetodit kehittyvät ja apuvälineitä on enemmän saatavilla.

Tänä päivänä johtavana periaatteena vammaistyössä on, että yksilölliset tarpeet ja toiveet huomioidaan hoidon suunnittelussa ja asiakaspalvelussa.

– Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vammaiselta kysytään, miten tämä toivoo ongelmansa ratkaistavan.

YK:n vammaisyleissopimuksen toteutuminen takkuilee

Ruotsi ratifioi YK:n vammaissopimuksen jo vuonna 2009. Ennen ratifiointia ruotsalaiset uskoivat hoitaneensa asiansa niin hyvin, ettei suuria muutoksia lainsäädäntöön tai käytäntöihin tarvita.

YK:n valvontakomitean ensimmäinen seurantaraportti paljasti kuitenkin pahoja puutteita erityistesti psykiatrian puolella. Kritiikkiä saivat erityisesti pakkotoimenpiteet. Karlssonin mielestä onkin hyvä, että Suomessa tehtiin pidempään esityötä ennen ratifiointia.

https://www.un.org/development/desa/disabilities/convention-on-the-rights-of-persons-with-disabilities.html

http://www.ohchr.org/EN/Countries/ENACARegion/Pages/SEIndex.aspx

http://www.ohchr.org/EN/HRBodies/CRPD/Pages/CRPDStatements.aspx

Ruotsissa vammaispolitiikan tulevaisuuden haasteet kohdistuvat erityisesti psykiatristen potilaiden aseman parantamiseen. Tällä hetkellä lainsäädäntö asettaa vammaisryhmät eriarvoiseen asemaan, sillä vakavasti psyykkisesti sairaat on osittain jätetty vammaisten oikeudet turvaavan LSS-lainsäädännön ulkopuolelle. Lag (1993:387) om stöd och service till vissa funktionshindrad

http://www.riksdagen.se/sv/dokument-lagar/dokument/svensk-forfattningssamling/lag-1993387-om-stod-och-service-till-vissa_sfs-1993-387

http://www.socialstyrelsen.se/publikationer2007/2007-114-49/Documents/2007-114-49_200711429.pdf

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kunnalla ei ole yhtä sitovia velvoitteita tuen antamiseen tälle vammaisryhmälle. Tilannetta vaikeuttaa myös se tosiasia, että mielenterveysongelmaisen henkilön on itse osattava ja kyettävä hakea apua sosiaalitoimistolta.

Tuen hakemiseen tarvittavia valmiuksia ei kuitenkaan kaikilla ole. Kunnan sosiaalitoimisto voi tehdä pakkohoitoa koskevia päätöksiä vain päihteiden väärinkäyttäjien ja itselleen tai ympäristölleen vaarallisten ihmisten osalta. (Lag om vård vid missbruk). Avunsaantia on vaikeuttanut myös se, että sosiaalityöntekijän on pystyttävä toimimaan annetun budjetin sisällä ja että LSS-lain asettamat sitovat velvoitteet on täytettävä ensimmäisenä.

http://www.riksdagen.se/sv/dokument-lagar/dokument/svensk-forfattningssamling/lag-1988870-om-vard-av-missbrukare-i-vissa-fall_sfs-1988-870

Karlssonin mielestä psyykkisesti sairaiden aseman parantaminen pitäisikin nostaa voimakkaammin vammaispolitiikan keskiöön, jotta asiaan saataisiin muutos. Karlsson on kuitenkin optimistinen, sillä moni asia on saatu muuttumaan vuosikymmenten aikana. Esimerkiksi instituutioiden purkaminen on toteutettu Ruotsissa onnistuneesti, ja nykyään siitä on tullut Ruotsin vientituote maailmalle –  ja myös Suomeen.

Miten itsemääräämisoikeutta tulkitaan Ruotsissa?

Ruotsissa itsemääräämisoikeudella tarkoitetaan sitä, että vammaiset saavat vaikuttaa arkipäivän käytäntöihin ja osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon. Uudet itsemääräämistä koskevat näkökulmat ovat Karlssonin mielestä tärkeitä, jotta kehitys menee eteenpäin ja täysivaltainen kansalaisuus pääsee toteutumaan entistä paremmin.

Itsemääräämisoikeutta ei tule kuitenkaan tulkita rajattomana päätösvaltana kaikissa tilanteissa, sillä yhteiskunnalla on myös suojeluvastuu. Käytännössä tämä tarkoittaa, että henkilön, joka on yhteiskunnan antaman tuen tarpeessa eikä ymmärrä tekojensa seurauksia, on saatava apua ja ohjausta ammattitaitoiselta henkilökunnalta. Henkilökunnan tulee esimerkiksi huolehtia, että asiakas saa elintärkeät lääkkeensä.

Turvallisuus ja osallisuus kulkevat käsi kädessä. Eri alojen toimijoiden tehtävänä on luoda edellytykset sille, että vammaiset pääsevät osallisiksi yhteiskuntaan siten, ettei kenenkään tarvitse tuntea itseään turvattomaksi.

Haastattelun lopuksi Karlsson esittää toiveen työnsä jatkajille.

– Olisi tärkeää panostaa vielä enemmän fyysiseen esteettömyyteen, jotta kaikki pääsisivät kaikkiin tiloihin. Esteettömyyteen tähtäävä kaupunkisuunnittelu tulee maksamaan itsensä takaisin.  Väestö vanhenee, ja myös ikäihmiset hyötyvät siitä, että voivat liikkua vapaammin ja itsenäisemmin.

”Esteetön kaupunki on kaikkien kaupunki”

Riitta-Leena Karlssonia haastattelivat 3.10.2016 Tukholmassa Sari Ahonen ja Veera Florica Rajala, jotka kirjoittivat blogitekstin haastattelun pohjalta.

Vähemmistökysymyksiin erikoitunut juristi Veera Florica Rajala ja Tukholma kaupungin entinen vammaisasiamies Riitta-Leena Karlsson.

Vähemmistökysymyksiin erikoitunut juristi Veera Florica Rajala ja Tukholma kaupungin entinen vammaisasiamies Riitta-Leena Karlsson.

 

I Sverige krävs en neuropsykiatrisk utredning i samarbete av psykolog och psykiatriker för att fastställa en neuropsykiatrisk diagnos och först efter fastställd diagnos kan medicinsk behandling komma i fråga.

För att bli aktuell för utredning kan man, som privatperson, själv göra en ”egenanmälan” direkt till en psykiatrisk specialistmottagning eller remiteras från annan vårdenhet. För närvarande är väntetiden ofta dessvärre mycket lång.

Vid utredningen samlar man in och värderar information från olika källor för att därefter ta ställning till om svårigheterna bäst kan förklaras med diagnosen ADHD eller om de har andra orsaker. Utredningen ska också belysa hur personen fungerar i olika vardagssituationer samt beskriva personens kognitiva och intellektuella förutsättningar. Det skall också framgå om det finns andra svårigheter eller tillstånd som behöver uppmärksammas samt vilka risk- och skyddsfaktorer som finns i närmiljön. Utredningen kan få olika utformning och omfattning beroende på hur komplex problembilden är.

Följande moment bör dock alltid ingå: Sjukdomshistoria genom intervju med personen som utreds samt med föräldrar och andra anhöriga. Kartläggning av hur personen fungerar i vardagsaktiviteter (gör endast vid behov).

Psykologisk utredning och medicinsk undersökning (viktigt är drogscreening och kartläggning av alkoholkonsumtion) samt en samlad bedömning. Därefter görs ett skriftligt utlåtande och utredande psykolog ger en muntlig återföring av utredningen till personen själv, anhöriga och vid behov andra verksamheter som ansvarar för stöd. På Socialstyrelsens hemsida finns ytterligare information att ladda hem eller beställa: http://www.socialstyrelsen.se/Lists/Artikelkatalog/Attachments/19573/2014-10-35.pdf

Vissa personer med ADHD kan med hjälp av stöd och icke-farmakologisk behandling hantera den funktionsnedsättning som ADHD medför. För andra personer med samma diagnos underlättar sådana insatser inte det dagliga livet tillräckligt mycket.

Personer som uppfyller kriterierna för autismspektrastörning (Asbergers syndrom och Autism) har rätt till LSS (Lagen om Särskilt Stöd). Mer information finns att läsa, ladda ned eller beställa på Socialstyrelsens hemsida. http://www.socialstyrelsen.se/publikationer2007/2007-114-49/Documents/2007-114-49_200711429.pdf

Den som har en adhd-diagnos har ofta behov av- och rätt till läkemedelsbehandling. Även för detta har Social styrelsen tydliga regler och föreskrifter. http://www.socialstyrelsen.se/Lists/Artikelkatalog/Attachments/19805/2015-4-14.pdf

Dessutom har Stockholms läns landsting ett regionalt vårdprogram, finns att läsa på bifogad länkar nedan:

http://www1.psykiatristod.se/Psykiatristod/Psykiatriprogram/ADHD/

https://www.1177.se/Dokument/Stockholms%20l%C3%A4n/Regionala%20vardprogram/RV_ADHD_webbversion.pdf

Vidare finns det ofta lokala rutiner utarbetade. På Psykiatri Nordväst, där jag arbetar, har vi så kallade ”process kartor” som beskriver vårdprocessen mycket överskådligt och lättfattligt genom en bild på ett ”flödesschema”.

karin-erikssonKarin Eriksson, legitimerad sjuksköterska med specialistutbildning i psykiatri och i allmän hälso- och sjukvård, i det neuropsykiatriska teamet på Kronan psykiatriska mottagning i Sundbyberg/Stockholm

Erilaiset käyttäytymisen ja toiminnan aivoperäiset häiriöt edustavat ns. näkymätöntä vammaisuutta. Ne eivät näy helposti ja jäävät usein tunnistamatta. Suomalaisessa lainsäädännössä on huomioitu vain näkyvä, fyysisiä toimintarajoitteita aiheuttava vammaisuus. Väitöstutkimukseni mukaan monet neuropsykiatrisesti oireilevat henkilöt ovat jääneet tukitoimien ja palvelujen ulkopuolelle. Tämä on heikentänyt heidän elämänlaatuaan ja vaikeuttanut arkea.

Neuropsykiatrisesti oirehtiville henkilöille tulisi tehdä laaja-alainen toimintakyvyn arviointi esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ICF – toimintakyvyn luokituksen avulla ns. näkymättömien toimintarajoituksien saamiseksi ammattilaisten tietoon ja edelleen avuksi määrittelemään henkilön palvelujen ja tukitoimien tarvetta.

Henkilöt, joilla on toimintakyvyn alenemaa, eivät pysty hakeutumaan tarvitsemiensa tukitoimien piiriin, eivätkä aina kykene odottamaan tilanteen heikkenemättä pitkiä ajanjaksoja palveluja saadakseen. Palvelut myös edellyttävät henkilöltä usein ainakin kohtalaista toimintakykyä.

Olen ollut mukana useissa hoitotahon järjestämissä moniammatillisissa tapaamisissa ns. verkostopalavereissa, joissa on pohdittu neuropsykiatrisesti oireilevan henkilön, lapsen, nuoren tai aikuisen hoidon ja tukitoimien jatkoa. Poikkeuksetta kyseisten tapausten kohdalla on lähdetty henkilön heikkouksista tai oireista, ja henkilön vahvuudet on sivuutettu. Niille ei ole jäänyt aikaa.

Jokaisen henkilön tulee tietää omat vahvuutensa ja sen, kuinka omia vahvuuksiaan voi hyödyntää elämässään, oli sairas tai ei. Vahvuusajatteluun perustuvaa, positiivista psykologiaa tulisi käyttää, koska vahvuusajattelu ylläpitää hyvää itsetuntoa ja positiivista minäkäsitystä. Positiivisen psykologian sovellutuksia tulisi käyttää myös koko tukea tarvitsevalle perheelle, koska läheisten merkitys oirehtivan tai sairaan henkilön mielialaan ja asennoitumiseen on merkittävä. kallistun sille puolelle, että yksilöllinen toimintakyky määrittelee ihmisen hoidon-, avun- ja tuentarvetta enemmän kuin yksikään diagnoosi. Mitä juuri tämä ihminen näine ominaisuuksineen, vahvuuksineen ja toimintarajoitteineen tarvitsee pärjätäkseen arjessaan ja siinä omassa elinympäristössään.

Saman diagnoosin sisällä on myös hyvin erilaisia ihmisiä, persoonia. Osalla sairaus, vamma tai oireyhtymä on vasta alkuvaiheessa tai havaittu, osalla henkilöistä taas on kymmeniä vuosia oire- ja hoitotaustaa elettynä. Toisilla on enemmän oireita tai tuentarvetta kuin toisella, liitännäisoire tms. Kombinaatio voi olla hyvin erilainen. Diagnoosi ei voi määrittää ihmistä ja on pelottavaakin jos esimerkiksi tutkimiani ADHD-oireisia tai –diagnosoituja henkilöitä stereotyyppisesti laitettaisiin johonkin muottiin. ADHD ei todellakaan ole sama kuin ylivilkkaus, puhumattakaan synonyyminä huonokäytöksiselle.

On sattumaa kohtaako hoitoa ja tukitoimia tarvitseva henkilö ammattilaisen, joka tunnistaa oireet ja toimintakyvyn tason ja edelleen monialaisten tukitoimien tarpeellisuuden. Esimerkiksi ADHD-oireisen aikuisen on edelleen vaikeata päästä tutkimuksiin ja julkisen hoidon piiriin. Hän saa kuulla hoitohenkilökunnalta kysymyksiä miksi oireet pitäisi tutkia ja mitä hyötyä diagnoosista enää aikuisena olisi. Tutkimukseni mukaan vuosia, jopa vuosikymmeniä, lapsuuden ja nuoruuden oireillutta henkilöä ei kuunnella eikä oteta todesta vielä aikuisenakaan.

Mikäli oireet haittaavat merkittävästi henkilön toimintakykyä, henkilön psyykkinen ja fyysinen tila heikkenee vähitellen ilman hoitoa, ja hän ajautuu yhä kauemmaksi esimerkiksi työmarkkinoilta. Tutkimuksessani joka kolmas neuropsykiatrisesti oirehtiva henkilö on jo syrjäytynyt tai negatiivisessa kehityskulussa kohti syrjäytymistä. Yhteiskunnalle eli meille veronmaksajille tämä maksaa paljon korjaavina toimenpiteinä.

Hoitohenkilökunnan lisäkouluttaminen laaja-alaisen toimintakyvyn tunnistamiseen ja vahvuusperustaiseen hoitotyöhön on tarpeellista, jotta saamme räätälöityä yhä paremmin samoilla resursseilla hyvinvointia lisääviä hoidollisia palveluja.

Väitöskirjani ADHD perheessä: Opetus-, sosiaali- ja terveystoimen tukimuodot ja niiden koettu vaikutus on ladattavissa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/161374

Erja Sandberg

Erja Sandberg
Kasvatustieteen tohtori,
Erityispedagogi
Ratkaisukeskeinen työnohjaaja ja
neuropsykiatrinen valmentaja

 

Seuraavassa blogissa ruotsalainen sairaanhoitaja Karin Eriksson kertoo, miten neuropsykiatrisia potilaita hoidetaan ja tuetaan Tukholmassa.

Radio Valon toimittaja Jacob Lindblom haastatteli Sosiaali- ja terveysministeriön vammaisneuvoston pääsihteeriä Merja Heikkosta 30.5.2016. Jacobin tekemän haastattelun pohjalta blogi-tekstin on laatinut tukholmalainen vammais- ja vähemmistökysymyksiin erikoistunut juristi Veera Florica Rajala.

"Oli mukavaa käydä Merja Heikkosen työpaikalla ja nähdä minkälaista työtä hän tekee" - Jacob Lindblom.

”Oli mukavaa käydä Merja Heikkosen työpaikalla ja nähdä minkälaista työtä hän tekee” – Jacob Lindblom.

Miten YK:n vammaisyleissopimuksen ratifiointi vaikuttaa Suomen lainsäädäntöön?

Suomen eduskunta ratifioi YK:n vammaisyleissopimuksen ja sen velvoitteet astuivat voimaan 10. kesäkuuta 2016. Sopimuksen hyväksyminen tulee merkitsemään käytännössä sitä, että vammaisten henkilöiden oikeudet vahvistuvat.Ratifiointi merkitsi, että muun muassa kehitysvammalakiin tehtiin muutoksia. Kehitysvammalain muutokset koskivat itsemääräämisoikeutta.

Vammaisuus ei itsessään voi olla syy itsemääräämisoikeuden rajoittamiselle vaan rajoittamisen perusteen pitää liittyä siihen, että henkilö on esimerkiksi vaaraksi itselleen tai ympäristölleen, ja että rajoituksista säädetään täsmällisesti, ei vain yleisellä tasolla kuten tähän saakka on tehty.

On myös syytä muistaa, että rajoitukset ovat aina viimeinen keino ja niistä on luovuttava välittömästi, kun niitä ei enää tarvita.

Sosiaali- ja terveysministeriössä vammaisneuvoston pääsihteerinä toimiva Merja Heikkonen kuvaa tilannetta seuraavasti: ”Vammaisyleissopimus on muotoutunut omaksi YK:n ihmisoikeussopimukseksi, koska vammaiset ovat haavoittuvammassa asemassa kuin muut kansalaiset ja tarvitsevat siten erityistä tukea oikeuksiensa turvaamisessa, vaikka sinänsä vammaisia koskevat samat oikeudet kuin kaikkia muitakin ihmisiä.

YK-sopimuksen tarkoituksena on muun muassa lisätä esteettömyyttä ja vammaisten osallisuutta sekä mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Merja Heikkosen mukaan tärkeää on myös se, että vammaisilla on mahdollisuus osallisuuteen päätöksentekoon itseään koskevissa asioissa myös poliittisella tasolla. Vammaissopimus toteuttaa ”ei mitään meistä ilman meitä” –periaatetta.

Vammaisyleissopimuksen ratifiointi ja siihen liittyvä lainsäädäntömuutos heijastuu monin tavoin yhteiskuntaan ja edellyttää käytäntöjen muuttamista. Tämän vuoksi tarvitaan tiedottamista ja täydennyskoulutusta.

Merja Heikkonen nostaa esiin kaksi osa-aluetta, joissa ainakin koulutustarve on erityisen suuri. Ensinnäkin sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön tulee tietää, mitä muutoksia lainsäädäntöön on tullut ja miten se vaikuttaa käytännön työhön. Toiseksi kaikki kansalaiset ja erityisesti vammaiset tarvitsevat itse tietoa omista oikeuksistaan, jotta he osaisivat tunnistaa syrjinnän ja erottaa sen huonosta kohtelusta yleisellä tasolla.

Sosiaali- ja terveysministeriö on jo järjestänyt koulutusta lakimuutokseen liittyen. Lisätietoja www.stm.fi